Arjen hankaluuksia.

Anu jätti tänne lauantaina ihan kamalan määrän pahoja viinikumikarkkeja, joista olen tahtomattani syönyt yli puolet. Ja nyt sitten se karkkiämpäri (kyllä, luitte oikein: ämpäri) kaatui tiskialtaaseen ja ne kaikki loput karkit lilluu siellä "likoamassa" olleissa astioissa. Onko muuten laiskempaa tapaa välttää tiskaaminen, kuin laittaa joku astia "likoamaan". Silleen, miksi? Eikö olisi helpompi vaan pestä se heti? Eikun se laitetaan likoamaan, niin se on sitten kiva pestä tunnin päästä. Tai parin päivän. Enkä muuten varmaan nosta niitä karkkeja sieltä.


Postaustahdista päätellen on varmasti havaittavissa pientä hyytymistä tän blogin kanssa. En tiedä mistä se edes johtuu, mutta jotenkin tuntuu, että jos en saa aikaiseksi kirjoittaa yhtä koulupaperia, ei pitäisi käyttää sitä aikaa myöskään blogiin. Ja koska yleensä kirjoitan suhteellisen pitkiä postauksia, niin en sitten osaa niitä ihan lyhyitäkään tehdä.  Ja kun olen myös jotenkin tympääntynyt tämän blogin sisältöön. En enää oikein tiedä mistä sitä kirjottaisi... Jotenkin sitä on yrittänyt kirjoittaa aina edes jollain tapaa positiivisella asenteella ja niistä elämän kivoista jutuista, mutta nyt on pakko myöntää, että tässä viime aikoina ei ole ihan hirveän positiiviset fiilikset olleet. Siinä ehkä syy myös näihin turhan pitkiin taukoihin, kun en haluaisi tulla tänne teille negailemaan ja nytkin teen sitä.


Anu oli täällä käymässä keskiviikosta lauantaihin ja se oli kyllä kivaa, mutta tavallaan se käynti hetkellisesti masensi mua (terkut vaan kaverille, kiva kun kävit), koska kun saatoin tyttöä asemalle, tuli sellainen fiilis, että minä haluan mukaan! Se kolme päivää tuntui niin lomalta, kun sai olla turisti (käytiin siellä Belgiassakin) ja leikkiä, että oli itsekin lomalla. Syödä lämpimiä aterioita ravintolassa (joo, on ne kuppikeitotkin lämpimiä, I know, mutta sitli) ja shoppailla... Jälkimmäistä en olisi saanut tehdä, mutta kun oli vaan se fiilis.


Ja sitten se loppui ihan ilman varoitusta ihan superpimeänä lauantai-iltana. Kun pääsin asemalta kotiin, aloin vaan itkemään. Itkin ihan hysteerisesti enkä edes muista milloin olen vaan itkenyt ilman mitään oikeaa syytä niin paljon. Katsoin lentoja ja lukujärjestyksiä ja totesin viidennenkymmenennen kerran, että jos haluan saada tämän lukukauden kasaan, en vaan voi karata Suomeen kesken kaiken enää, en edes viikoksi.


Soitin äitille ja aloin puhelimessa itkemään vasta siinä vaiheessa, kun näin Vilin skypessä. Mulla on niin ikävä sitä haisevaa pientä karvapalloa, ettei ole ikinä ketään ollut niin ikävä!! Varasin viime viikolla jouluksi lennot Suomeen ja ehtipä niiden hinta nousta viikonlopun aikana jo yli satasen. En vissiin ole ainoa, joka sinne on suuntaamassa. Lähden viikkoa ennen koulun loppumista 13.päivä perjantaina. Se olkoon onnenpäivä. Ja tämähän onnistuu vain siksi, että mulla on maailman ihanimmat koulukaverit, jotka ihan vapaaehtoisesti suostuu esittelemään meidän ryhmätyön asiakkaalle ilman mun läsnäoloa, jotta pääsen mahdollisimman aikaisin Vilin luo. Iso sydän Ramonalle ja Vincentille siitä. (Joskaan ne ei varmaan ymmärrä sanaakaan tästä, mutta kuitenkin.)


Kaiken tämän ohella huomasin facebookista, että meidän HH:n kevään vaihtarit piti jotain reunionia Helsingissä. Tai no kyllä olin kuullut jo kesällä, että ne sitä järjestää, mutta ei nyt osunut samaan kohtaan omat reissut... Ja sitten muutamassa kuvassa oli pari meidän tutoria mukana. En ole näitäkään tyttöjä hetkeen nähnyt, mutta yksi heistä joskus totesi, että mitä jollain asialla on väliä, koska ei hän noita vaihtareita kuitenkaan enää koskaan näe. Itsehän olen aina pitänyt kaikkiin vaihtareihin enemmän tai vähemmän yhteyttä, mutta pitänyt kuitenkin, ja nyt kun näin nuo kuvat tuli sellainen hassu fiilis. Kateus. Se se kai oli. Olen todella, todella, todella harvoin kenellekään kateellinen mistään, koska jokainen rakentaa oman onnensa, mutta nyt tuli sellainen "munhan tuolla pitäisi olla, eikä noiden". Kuinka pikkumainen voi ihminen olla?! :D Oikeasti. Sanoinkin Anulle ääneen, etten ihan oikeasti saa ajatella näin, mutta nyt vaan ajattelen. Ja tämä nyt oli vaan sellainen lippu sen paskakasan päälle, mikä tässä on kaikista fiiliksistä kasaantunut. Että terkut vaan Helsinkiin, toivottavasti oli kivaa.


Joka tapauksessa on ollut vähän hankalaa näin niinkuin oman pään sisällä tässä viime aikoina. Voin ja haluan myös syyttää siitä miehiä. Se onkin muuten aihe, jonka olen jotenkin ihan tietoisesti jättänyt täältä blogista pois, mikä on tavallaan harmi, koska tuon ah niin ihanan sinkkuelämän ympärillehän tämän koko kirjoittelun juoni jossain vaiheessa kietoutui. Olen muutenkin tullut siihen tulokseen, että ei se ruoho välttämättä olekaan yhtään vihreämpää täällä Hollannin puolella... Sitä paitsi täällä ne miehet on jotenkin vielä paljon pahempia kuin Suomessa ja en ole enää niin vakuuttunut siitä, että niitä hyvännäköisiä olisi jotenkin jokaiselle sormelle. Ainakaan oikean ikäisiä, jotka ei olisi varattuja tai muuten vaan täysin idiootteja. Ja se, että yleensä suomalaisen miehen oudon käytöksen tai muuten vaan viallisuuden pystyy jotenkin selittämään, mutta täällä olen muutamaan kertaan miettinyt parin yksilön kohdalla, että mitä hemmettiä tapahtuu?! Siis sellainen tiedättekö peittelemätön ja avoin kusipäisyys... Eikä mitään edes sellaista pienen pientä havaintoa jonkinlaisesta nöyryydestä mitä joltain suomalaisilta miehiltä yleensä jossain vaiheessa löytyy. Ei ei, kun täällä on ihan ok olla täysin m*lkku. Ja jos olen joskus luullut, että minä olen ilkeä miehille, niin ei. Nyt sitä vasta täytyy alkaa opettelemaan.


Mutta siis joo. En tiedä onko tää kaikki jotain yleistä menkkailua vai onko tässä joku mikä on oikeasti ei niin hyvin. Koska mulla on oikeasti kaikki tosi hyvin. Päällisin puolin Hollantiin asettuminen on mennyt hyvin, olen saanut uusia kavereita niin koulusta kuin koulun ulkopuolelta enemmän kuin aluksi edes mietin. En ole edes vanhoja kavereita ehtinyt tapaamaan ja viikonloput on aina täynnä jotain aktiviteettia. Olen siis kaikinpuolin tosi tyytyväinen, mutta silti välillä tulee tosi tyhjä olo. Tänään maksoin paikallisesta opiskelijoiden urheilupassista vuosimaksun ja tenniskin pitäisi alkaa joulukuun alussa. Ahkeran swing-tanssien googlettelun tuloksena sain myös kutsun tutustumaan solo jazz-tunnille ensi maanantaina. Ikävöin charleston-tuntejankin sen verran, että täyte se on jostain löydettävä.


Ehkä se ainut ja suurin ikävä on nimenomaan Viliä. Se on niin iso palanen omaa arkea aina ollut ja sen puuttuminen saa vähemmästäkin sekoamaan... tai jotain. Välillä myös tulee sellainen koditon olo, että kun en vielä tunne tätä paikkaa kunnolla omaksi kodiksi ja sitten kun miettii Helsinkiä, niin eihän mulla sielläkään ole varsinaisesti kotia. Ja Lahti, no siellä on Vili ja äiti, mutta ei sekään ole ollut koti enää vuosiin. Noh, ehkä en ole ainut ulkomaille muuttanut, joka sekoilee yhtä lahjakkaasti. Mutta on kyllä taas ollut vähän liikaa päässä asiaa. Ja nyt ne on sitten täällä tällein tosi positiivisesti teille jaettuna... Jos joku jakaa edes yhden fiiliksen mun kanssa, niin kertokaa! Vertaistuki on paras tuki <3


Ja nyt menen vissiin sitten keräämään ne karkit sieltä tiskialtaasta. Palataan taas.


1-IMG_4982

Kommentit

  1. Mäkin näin noita vaihtari-reunionin kuvia ja yks niistä vaihtareista kirjottikin mulle, et jos oon Helsingissä niin nähdään... Byhyy kyllä harmitti siinä vaiheessa tää ulkomailla olo! Mulla oli kans sillon tänne muutettua hirveitä koti-ikäviä ja semmonen "miksi v***ssa muutin tänne, mulla oli Suomessakin kiva elämä?" -fiilis, mutta kyllä se sit onneks meni ajan kanssa ohi. Tsemppiä sullekin, varmasti tuntuu taas kohta paremmalta!! :)

    Ja hei, mäkin menetin toivoni paikallisiin miehiin ja yhtenä viikonloppuna kaksi vuotta sitten vannoin hirveässä tuubassa kavereilleni, että "opiskelen kiltisti loppuun, muutan takaisin Suomeen ja otan suomalaisen miehen. Itävaltalaisiin miehiin en enää ikinä koske!"... ja samana iltana tapasin nykyisen poikaystäväni. Eli never say never, ties vaikka ne hollantilaiset miehet vielä yllättää :D

    VastaaPoista
  2. Älähän nyt ala blogimasentumaan tai muutenkaan masentumaan. Juttujasi on kiva lukea ja tämänkertainenkin postaus on ihanan rehellinen. Silloin pitää negailla kun siltä tuntuu. Minusta ainakin on ollut tosi mielenkiintoista seurata elämääsi Hollannissa ja linkitin juuri blogisi omaan Amsterdam-postaukseenikin. Ensimmäisen kerran muistan jääneeni lukemaan blogiasi kun näin kuvan stroopwafeleista. Taisin tuolloin kommentoidakin jotain, sillä oli niin siistiä löytää toinen yhtä pahasti vohvelikekseihin hurahtanut. :)

    VastaaPoista
  3. En edes tiedä miks ne kuvat sai niin vahvan reaktion aikaan, mutta otti vaan päähän ihan tuhottomasti! Ja tavallaan tiedän, että nää kaikki fiilikset on ihan normaaleita, mutta välillä vaan tulee sellanen olo, että mitä hemmettiä nää mun ratkasut elämän suhteen oikeen on?!? :D

    Ja todella toivon, että noi miehet yllättäis positiivisesti. Ei siellä Suomessakaan parin vuoden aikana mitään tullut vastaan... Että joo, never say never indeed :)

    VastaaPoista
  4. Aaw, ihana kuulla :) Nää on vaan niin näitä päiviä, täytyy yrittää päästä yli.

    VastaaPoista
  5. Hehee, sulla on siis uivia smurffeja tiskialtaassa ;)

    Ehkä mä sitten ens kerralla haastan sun kanssa vaan riitaa ja oon v-mäinen akka ni sit ku lähen, oot vaan ilonen siitä ja omasta mukavasta elämästäs ;)

    Ihana oot, enivei <3

    VastaaPoista
  6. Heippa! Voin niin samastua tuohon tilanteeseen! Olen enemmän tai vähemmän koko ikäni asunut ulkomailla, mutta reilu vuosi sitten lähdin ihan yksikseni vaihtoon Hollantiin ja sieltä takaisin asuinmaahani, mistä vanhempani tosin olivat jo muuttaneet pois ja palanneet Suomeen. Vaikka olenkin täällä asunut nyt reilu viisi vuotta tulee silti aina välillä heikkoja hetkiä jolloin kaipaisi takaisin Suomeen ja pois täältä. Ahdistaa välillä asunto mikä ei tunnu kodilta, mutta pitää muistaa että ei tämä ole ikuista. Ulkomailla asumisessa on miljoona hyvää asiaa mutta ei se normi arkielämä aina ruusuilla tanssimista ole. Todennäköisesti arjen vastoinkäymisiä tulisi myös Suomessa, ulkomailla ne on vain vähän erilaisia kun tuntuu että on yksin ongelmiensa kanssa. Tsemppiä sinne päin, kyllä se joulu pian tulee ja sitten alkaakin kevät ja tadaaa onkin jo kesä ;) Muista myös nauttia Hollannin hyvistä puolista!

    VastaaPoista
  7. Älä oo masis! <3

    VastaaPoista
  8. Tuo on kyllä niin totta, pitäisi ostata suhteuttaa asioita enemmän...Kuitenkaan ne ongelmat ei ole mitään kovin suuria :)

    VastaaPoista
  9. Sulla on kulttuurishokki :) tulee aina, kaikille, jossain vaiheessa ja kestaa maarittelemattoman ajan. Mulla oli kolmesti, eka Madridiin muuttaessa,sit UK ja varmaan pahin kaikista ku tulin Barcelonaan. Mulla ei ollu hirveeta ahdistusta mutta koko ajan vasytti ihan pirusti ja oli tosi saamaton olo. Alkoi kk muutosta ja meni ohi about kuukaudessa. Eli ei huolta, lippu pystyyn, kylla se fiilis siita paranee :) monet vaan ihmettelee et mika nyt on ku ei oo normaali oma itsensa, niin se on siis tata juurikin. Haleja paljon, toivottavasti nahdaan jouluna kotimaassa! X

    VastaaPoista
  10. No siis juuri toi! Nukun ihan hemmetin paljon (tänäänkin, kun oli vapaapäivä varmaan 16h yhteensä) ja en saa mitään aikaseks... Ja sit tulee se masennus ja mikään ei kiinnosta. Toivottavasti todellakin menee ohi yhtä nopeasti kuin tulikin.

    Ja ehdottomasti nähdään joululomilla! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pientä pintaremonttia - DIY keittiökaappien maalaus.

DIY: ikkunalautojen uudistus

DIY - Fanett-pinnatuolin entisöinti