Suuri suru.

Siitä on jo yli 17 vuotta, kun koin elämäni parhaimman päivän. Se oli sen vuoden syyslomaa edeltävä perjantai jolloin sain ensimmäistä kertaa syliini oman pienen karvapalloni, Vilin. Otettiin hieman varaslähtöä tuolloin, koska Vili oli vasta 8 viikon ikäinen eikä pikkuista ollut vielä rokotettukaan, haluttiin tehdä se itse, kunhan vain saataisiin lapsi kotiin syyslomaksi. Olin tuolloin 11-vuotias ja onnellisempi kuin ikinä.

17 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.

Tänään oli elämäni kamalin päivä. Vili nukkui pois. Vain kaksi viikkoa ja kaksi päivää ennen joululoman alkua.

Tiesin, että tämä päivä tulee. Tiesin sen jo 11-vuotiaana, että joskus tulee se hetki, kun joudun Vilistä luopumaan. Viimeiset viikot on olleet todella epävarmoja, ja olen jo muutamaan kertaan meinannut blogissakin kysellä tietääkö joku Lahden alueelta kotikäyntejä tekevää eläinlääkäriä ihan vain varmuuden vuoksi, jos ja kun se tilanne tulee, että päätös pitää tehdä. Olin vain sokeasti ajatellut, että se tapahtuu silloin kun itse olen paikalla.

Äiti tuli tänään töistä kotiin ja löysi Vilin toisen makuuhuoneen nurkasta makaamasta. Vili oli tehnyt kakat lattialle eikä päässyt enää jaloilleen. Vili oli todella huonossa kunnossa. Äiti teki päätöksen ja soitti eläinlääkärille. Ensimmäisestä paikasta ei kotikäynnit onnistuneet, mutta kaupungin eläinlääkäri tuli reilun tunnin viiveellä, päivystysajalla kotikäynnille. Vili sai nukahtaa omaan sänkyyn äitin ollessa vierellä ja silitellessä sitä loppuun asti.

Tiesin kyllä, että Vili on ollut viime aikoina selkeästi huonommassa kunnossa ja dementoitunut entisestään, mutta silti tilanne on ollut vakaa. Sovittiin äitin kanssa, että teemme päätöksen yhdessä joululoman aikana, kunhan vain Vilin kunto kestää sinne asti. Halusin niin kovasti vielä nähdä pikkuisen. Varasin lennot viikkoa ennen varsinaista koulun loppumista, jotta saisin viettää Vilin kanssa melkein kuukauden laatuaikaa. Täytyy nyt sitten miettiä uudestaan mitä sen kuukauden tekee.

1-524664_10151763752821190_223875955_n


Sain oheisen kuvan siskolta pari viikkoa sitten whatsappissa. Viestissä luki: "Vili halus skarpata sulle. Se nauttii aurinkoisesta kelistä. Se sanoo, että odottaa sua tääl".

Laitoin kuvan jälkeenpäin Instagramiin kuvatekstillä:

"It's just the most amazing thing to love a dog, isn't it? It makes our relationships with people seem as boring as a bowl of oatmeal." 4 weeks to go! Without you every day is a rainy day. #Vili #darling #missyou #iwillloveyouforeverandaday

Tekisi mieli kirjoittaa, että te ette tiedä kuinka pahalta musta tuntuu, mutta uskon, että vaikka tämä suru onkin oma, jokainen rakkaan lemmikkinsä menettänyt sen tietää. Itse olen menettänyt kaikki isovanhempani, yhden siskon ja yhden koiran. Jälkimmäisten osalta olin todella nuori, mutta kyllä nuo hetket muistaa. En tiedä miten tän voi edes pukea sanoiksi. Ainut tunne on vain se, ettei mikään, ei mikään kipu tai menetys tässä elämässä ole vielä tähän mennessä sattunut niin paljon kuin mitä nyt sattuu. Ja se sattuu paljon.

"They say memories are golden
well maybe that is true.
I never wanted memories,
I only wanted you.
A million times I needed you,
a million times I cried.
If love alone could have saved you
you never would have died.
In life I loved you dearly,
in death I love you still.
In my heart you hold a place
no one could ever fill.
If tears could build a stairway
and heartache make a lane,
I'd walk the path to heaven
and bring you back again.
Our family chain is broken,
and nothing seems the same.
But as God calls us one by one,
the chain will link again."

Vili eli harvinaisen pitkän elämän koiraksi. Joku mies joskus koirapuistossa kysyi, että mitä ihmettä me sille syötetään, kun se on niin vanha? Vili oli tuolloin 12-vuotias. Vastasin hetkeäkään miettimättä: "Rakkautta". Sitä Vili on saanut. Vilillä oli hyvä olla, siksi se meidän kanssa niin pitkään viihtyi. Otettiin silloin reilu 17 vuotta sitten parin viikon varaslähtö onneen ja saatiin vielä näin paljon jatkoaikaa. En voisi kiitollisempi olla, vaikka tällä hetkellä suru onkin päällimmäisenä.

Vili eli pitkän ja onnellisen elämän. Sitä rakastettiin niin paljon, että moni koira olisi kateellinen. Jos Vili olisi tienannut euron, tai vaikka vaan sentin, jokaisesta saamastaan suukosta tai halauksesta, se olisi jättänyt jälkeensä miljoonaperinnön. Vili on aina ollut prioriteetti numero yksi kaikissa tilanteissa. Työhaastatteluissakin tein aina selväksi, ettei sitten tarvitse töihin odotella, jos Vilillä joku hätä on. En olisi voinut kuvitellakaan työskenteleväni firmassa, jossa tätä ei olisi ymmärretty.

Vili oli perheenjäsen, yksi meistä ja se kyllä tiesi sen. Vili tiesi paikkansa, ja kyllä sitä monet silmien pyörittelyt noiden vuosien aikana nähtiin, kun Vilin "oikeuksia" puolustettiin. Koiranomistajia on erilaisia, ja itse lukeudun ehdottomasti niihin, joille koira ei ole vain koira. Koira on todellakin ihmisen paras ystävä, Vili oli mun paras ystävä. Se tyyppi kulki rinnalla kaikki ylä- ja alamäet näiden vuosien varrella, lapsuudesta kaikkien teinikriiseilyjen läpi aikuisuuteen. Kuten joskus Vilille omistetussa postauksessakin totesin:

"Oikeastaan näitä asioita ei voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen koiranomistaja. Koira antaa miljoona kertaa enemmän, kuin mitä se ottaa, enkä usko liioittelevani pätkääkään sanoessani, että Vili on viimeisen 15 vuoden 17 vuoden ajan kasvattanut minua enemmän, kuin minä sitä :)"


Kuuntelin, siis oikeasti kuuntelin, tämän biisin lyriikat ensimmäisen kerran, kun olin lenkillä Vilin kanssa Pitäjänmäellä noin reilu viisi vuotta takaperin. Muistan, että silloin oli lunta ja oli kylmä. Itkin. Sillä hetkellä tajusin, ettei tämä ole ikuista. Tulee vielä se päivä, kun kuuntelen tätä samaa biisiä ja itken omaa yksinäisyyttäni. Nyt on se päivä.

Mietin sillä hetkellä, että miten koskaan pääsen sen yli, kun Vilistä aika jättää? Sanoin aina kaikille, että ihan oikeasti kuolen, kun se päivä tulee. Vili oli tuolloin noin 11-vuotias. Siitä on ikuisuus, mutta se on kuin eilinen.

Olo on tällä hetkellä niin tyhjä. En tiedä mitä seuraavaksi. Tuntuu kuin sydämestä olisi repäisty pois niin iso pala, ettei se enää tee muuta kuin pidä yllä välttämätöntä. Tuntuu niin pahalta.

Kommentit

  1. Ihana kirjoitus, vedet nousi silmiin :'( Jakselehan muru <3

    VastaaPoista
  2. Voi ei! Täällä mäkin itken sun puolesta, sillä tiedän mitä oman koiran menettäminen tuntuu. Se on ihan hirveää ja niinkun sanoit, sitä ei ymmärrä kun toinen samassa tilanteessa ollut. Muistan kun ihmiset sanoivat, että se on vain koira, mutta asia ei kaikille ole niin. Vili eli selkeästikkin ihan mielettömän elämän ja oli ihan supermieskoira kun eli noin vanhaksi. Lukiessani sun postauksia Vilistä olen kauhulla odottanut koska tämä päivä tulee ja surrut jo etukäteen, että et varmaan pysty olemaan itse paikalla ja näin kävi :(. Vaikka siihen pois menoon yrittää valmistautua etukäteen, niin se on silti järkytys kun se tapahtuu. Itselläni tällä hetkellä kaksi koiraa ja pelkään joka päivä milloin jommalle kummalle sattuu jotain.

    Ei tässä muuta pysty sanomaan kun osanottoni ja tsemppiä <3.

    VastaaPoista
  3. Paljon voimia Virpi! <3 Vili oli mukanasi 17 vuotta, joten voin kuvitella surun olevan hyvin suuri. <3 <3 Halaus!

    VastaaPoista
  4. Kauniisti kirjoitit hyvin hyvin surullisesta aiheesta. Voimia <3

    VastaaPoista
  5. Voimia suureen suruun. <3

    VastaaPoista
  6. Voih, mullakin silmät kostui, kun tätä luin. Paljon voimia <3

    VastaaPoista
  7. Mun sydän jätti pari lyöntiä väliin ja kyyneleet kihos silmiin. Oon ite menettänyt kaksi koiraa, meidän rakkaan sekarotuisen Pate-tytön, joka sai märkäkohdun (jota ei diagnosoitu oikein ell) ja joka osoitti jo parantumisen merkkejä, mutta menehtyi eräänä maaliskuun yönä, vähän ennen mun syntymäpäivää. Mä olin nuori, ja kun me lapset herättiin, Patea ei enää ollut. Radiossa soi Fools Gardenin Lemon Tree, ja sen biisin mä assosioin edelleen tuohon hetkeen.
    Meidän norjanharmaa Alli otettiin monta vuotta sen jälkeen, ja vaikka se oli "työkoira" eli meijän isän mukana metsässä, niin se oli meille maailman rakkain. Mä muutin opiskelujen perässä Lahteen, ja yhtenä iltana mulle kerrottiin että Alli on poissa. Sitä oli potkaissut hirvi, ja se oli kuollut sisäiseen verenvuotoon.
    Tiedän siis miltä susta tuntuu, mutten samalla kuitenkaan. Vili on ollut sulle niin rakas ja iso osa elämää, että sen menettäminen tuntuu varmasti kauhealta.
    Mutta sydänsuruja seuraa aina, kun rakastaa jotain niin paljon, ja loppujen lopuks se aika minkä toisen kanssa sai viettää, on sen kaiken sydänsurun arvoinen.

    Voimia Virpi <3

    VastaaPoista
  8. Osanotot, Vili oli varmasti sinulle hyvin rakas <3 Oman koiran menetys aikoinaan tuntui kanssa todella pahalta, mutta kyllä siitä ajan kanssa sitten selvisi.

    VastaaPoista
  9. Hyvää matkaa Vili ♥

    Ja jaksamista Virpi. Täällä minäkin kyynelehdin töissä kun tätä luin. :(

    VastaaPoista
  10. Hurjasti jaksamista suruun ♥

    VastaaPoista
  11. Voimia <3 Löysin blogisi vasta muutama päivä sitten, mutta olen selaillut vanhoja juttuja ja "tutustunut" myös Viliin kirjoitustesi kautta. Ulkopuolinenkin huomaa, että se vesseli sai varmasti paljon rakkautta osakseen ja oli prioriteeteissä ykkösenä :) Itsekin pari rakasta lemmikkiä menettäneenä, voin kuvitella kuinka paha olo sulla on nyt, mutta tulee vielä aika jolloin kaikkia yhteisiä hetkiä ajatellessa kyynelten sijaan kohoaa hymy naamalle, sen voin luvata. Paljon jaksamisia <3

    VastaaPoista
  12. Voi, oon niin pahoillani <3 Jaksamista sinne, täälläkin tuli lukiessa kyyneleet silmiin.

    VastaaPoista
  13. Hej!

    Tunnen yhden ystäväni, jolle hänen kaksi (nykyään niitä taitaa olla kolme) koiraansa ovat kaikki kaikessa. Hän on nyttemmin aloittanut myös hoitamaan vieraiden ihmisten koiria viikonloppuisin ja muina vapaa-aikoinaan nimellistä korvausta vastaan. Hän on myöskin kouluttautunut ongelmakoirakouluttajaksi ja opiskelee tällä hetkellä ainakin koirien hierontaa ym. Hänen kaksi koiraansa on tuotu Venäjältä Suomeen, huonoista oloista hänen rakkauden täyteiseen kotiinsa. Olen tälle ystävälle sanonut, että minä en henkilökohtaisesti itse haluaisi lemmikkiä, mutta hän on ainoa tuntemistani ihmisistä, joka oikeasti näyttää rakastavan ja arvostavan koiriaan kuin perheenjäseniään ja arvostan sitä, kuinka paljon hän koirilleen antaa. Suurin osa ihmisistä sanoo välittävänsä näin, mutta teot puhuvat sitä vastaan. Ihmiset eivät ymmärrä, että myös koirilla voi olla esim. stressiä ym, joihin tarvitsevat apua pärjätäkseen elämässä ja elääkseen paremman elämän.

    Miksi halusin kertoa sinulle tästä ystävästäni, joka oikeasti välittää koiristaan? Koska minulle on tullut blogisi kautta sellainen olo, että Virpi sinä olet toinen ihminen, jolle lemmikki oikeasti on perheenjäsen. Olet aina antanut sellaisen kuvan, että rakastat ja välität vilistä todella paljon.

    Poikaystäväni rakas koira kuoli seurustelumme alkuvaiheessa kuutisen vuotta sitten. Hän yritti kuvailla oloaan ja sanoi sen olevan "tyhjä", en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, sillä minulla ei koskaan ollut ollut lemmikkiä ja kenenkään muun lemmikki ei ollut tullut läheiseksi minulle. Luettuani tämän sinun tekstin oli minun pakko linkata tämä poikaystävällenikin ja sanoa, että nyt ymmärrän hänen tuntemuksiaan näin kuusi vuotta jäljessä paljon paremmin. Kiitos sinulle kauniista ja hyvin kirjoitetusta tekstistä, joka antoi minulle paljon, vaikka en ikinä ole lemmikkiä omistanut.

    Nyt Vilillä on mahdollisuus levätä niin paljon kuin tarvitsee, ja enää ei tarvitse yrittää nousta ylös, kun ei millään jaksaisi.

    Voimia sinulle Virpi! Ja jaksamista sinne Hollantiin : )

    VastaaPoista
  14. Paljon voimia ja halauksia<3 kyyneleet nousi silmiin ja mieleen palasi oman koiran poismeno parin vuoden takaa.. Elämän suurimpia menetyksiä.

    VastaaPoista
  15. Mäkin täällä itken ;( Kun näin eilen instagramissa kuvan ja tekstin niin parkaisin ääneen, että voi ei! Ja lähinnä juuri siksi, että oot siellä ja Vili täällä. Voimia <3

    VastaaPoista
  16. Yritän, hetki kerrallaan. <3

    VastaaPoista
  17. Itsekin olen surrut etukäteen. Olen pelännyt tätä päivää jo pitkään, mutta erityisesti viime viikkojen ajan. Kiitos sanoistasi <3

    VastaaPoista
  18. Itsellä on silmät olleet kyyneleistä turvonneet viimeiset 24h. Kiitos <3

    VastaaPoista
  19. Kuulostaa kyllä kamalalta menettää rakas lemmikki hoitovirheeseen tai onnettomuuteen, Vili kuitenkin menehtyi loppujen lopuksi vanhuuteen. Mutta juurikin se, että pieni on ollut mukana kaikissa elämän vaiheissa tekee siitä menetyksestä entistä suuremman. Kiitos kommentista <3

    VastaaPoista
  20. Kiitos. Se oli rakkainta ikinä <3

    VastaaPoista
  21. Kiitos <3 Raskastahan tämä on.

    VastaaPoista
  22. Kyllä se hymy jo nytkin hetkellisesti kohoaa, kun muistelee jotain Vilin hölmöilyjä :) Mutta sen jälkeen tuleekin se itku. Se pieni karvapallo oli mulle tärkeintä ikinä. Kiitos <3

    VastaaPoista
  23. Kiitos, pahalta se tuntuu <3

    VastaaPoista
  24. Ihana kuulla, jos tällaisen vaikutelman olet saanut. Vilistä kirjoitetut postaukset ovat kyllä olleet kaikki niitä aidoimpia, koska siinä on kyse sellaisesta rakkaudesta, joka ei koskaan tule katoamaan. Vili on aina ollut mulle kuin oma lapsi. Se oli niin suuri osa mun elämää, ettei sitä voi edes sanoiksi saada. Olo tuntuu todellakin tyhjältä, niin iso osa elämästä vietiin.

    Kiitos kommentista ja ihana kuulla, että se auttoi myös poikaystäväsi surun ymmärtämisessä. Se ei ole helppoa.

    VastaaPoista
  25. Kiitos <3 Sitä se on. Omalla kohdalla tähän mennessä suurin menetys, ei epäilystäkään.

    VastaaPoista
  26. Voit vaan arvata kuinka kovaa itse itkin, kun sain äidiltä viestin, että lääkäri on matkalla. Se oli niin paha isku ja tuntui oikeasti suoraan sydämessä. En saanut hetkeen henkeä, kun tuska iski niin kovaa tajuntaan; en saisi hyvästellä omaa pikkuistani. Onneksi Vili ei ollut yksin, vaan meidän äiti, joka myös rakasti Viliä yli kaiken, oli pienen vierellä loppuun asti. Se lohduttaa.

    Kiitos <3

    VastaaPoista
  27. Voi ei... Tätä lukiessa tuli mieleen hyvin elävästi oman lemmikin menettäminen. Koin sen itsekin juuri noin kuin kuvailit. Se oli äärimmäisen raastavaa ja pahinta mitä olin siihen mennessä kokenut. Itse jouduin lopettamispäätöksen tekemään vanhuuden sairauksien takia ja se oli aivan kamalaa, vaikka tiesikin, että se oli ainoa oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Ja vaikka nyt tuntuisi siltä, että pillahtaa itkuun joka sekunti, niin ennen pitkää aika tekee tehtävänsä ja suru helpottaa. Kovasti voimia ja halauksia sinulle!

    VastaaPoista
  28. En oikeastaan koskaan kommentoi blogeihin, mutta nyt liippasi niin läheltä että aloin melkein parkua täällä töissä, ja halusin sanoa osanottoni. Menetin oman koirani viime vuonna kesällä, ja alan vieläkin nieleskellä muistellessani sitä päivää. Meillä on aina ollut koiria, ja vaikka niistä luopuminen on joka kerta raskasta ja surullista, oli tässä jotain, mikä raapaisi vielä astetta syvemmältä. Sain koirani 9-vuotiaana melkein 17 vuotta sitten ja kasvoin sen kanssa lapsesta teiniksi ja teinistä nuoreksi aikuiseksi. Se ei tosiaan ollut helppo koira - lukemattomat kerrat itkin turhautuneena, miten huono koiranomistaja olin ja kuinka en ikinä ymmärtäisi sitä tai se mua. Vaati vuosia töitä ja kasvamista (sekä koiralta että omistajalta), mutta lopulta tuli se päivä kun olimmekin yhtäkkiä samalla aaltopituudella. Sellainen yhteys on pelottava ja ihana asia. Toisaalta se tekee luopumisen hetkestä niin hirveän ja tuskallisen, että se suru tuntuu fyysisenä kipuna ja salpaa hengityksen. Toisaalta se myös auttaa sietämään kivun. Vaikka kaikkein vaikeimpana hetkenä mielessä käy ajatus, että onko tämä sen arvoista, vastaus on heti että ehdottomasti. Vaikka mikään tai kukaan ei ole koskaan särkenyt mun sydäntä sillä tavoin ja vieläkin sattuu, niin aina niille hyville ja huonoillekin muistoille samaan aikaan hymyilee.

    Olen niin surullinen ja pahoillani sun puolesta, ettet saanut olla Vilin luona. :( Vaikka se viimeinen hetki oli elämäni vaikein ja kamalin enkä ikimaailmassa toivoisi kenenkään joutuvan käymään sellaista läpi, uskon silti että poissa oleminen on vielä raastavampaa. Ihan kamalasti voimia sinne! On ollut ihana lukea, miten kauniisti aina kirjoitat Vilistä.

    Jotta ei vahingossakaan jäisi tyngäksi tämä kommentti, mainitaan vielä, että Rudyard Kiplingin runo The Power of the Dog kiteyttää tällaisen hetken ajatukset melko täydellisesti:

    The Power of the Dog

    There is sorrow enough in the natural way
    From men and women to fill our day;
    And when we are certain of sorrow in store,
    Why do we always arrange for more?
    Brothers and sisters, I bid you beware
    Of giving your heart to a dog to tear.

    Buy a pup and your money will buy
    Love unflinching that cannot lie--
    Perfect passion and worship fed
    By a kick in the ribs or a pat on the head.
    Nevertheless it is hardly fair
    To risk your heart to a dog to tear.

    When the fourteen years which Nature permits
    Are closing in asthma, or tumour, or fits,
    And the vet's unspoken prescription runs
    To lethal chambers or loaded guns,
    Then you will find--it's your own affair--
    But ... you've given your heart to a dog to tear.

    When the body that lived at your single will,
    With its whimper of welcome, is stilled (how still!)
    When the spirit that answered your every mood
    Is gone--wherever it goes--for good,
    You will discover how much you care,
    And will give your heart to a dog to tear.

    We've sorrow enough in the natural way,
    When it comes to burying Christian clay.
    Our loves are not given, but only lent,
    At compound interest of cent per cent.
    Though it is not always the case, I believe,
    That the longer we've kept 'em, the more do we grieve:
    For, when debts are payable, right or wrong,
    A short-term loan is as bad as a long--
    So why in--Heaven (before we are there)
    Should we give our hearts to a dog to tear?

    VastaaPoista
  29. Voimia Virpi <3
    Kyyneleet valuu pitkin poskia kun tätä luin. Itse menetin rakkaan koirani tammikuussa. Ainoastaan toinen rakkaan koiransa menettänyt ihminen voi ymmärtää miten suuri tyhjyys siitä seuraa. Elämäni pahin menetys.

    Blogistasi todellakin on tullut esille miten rakas Vili on sulle.

    VastaaPoista
  30. Itse menetin rakkaan ystäväni huhtikuussa. Hän oli jo vanha, ja nukkui pois ennen eläinlääkärin tuloa. Tiesin kyllä aina sen päivän koittavan, mutta ei siihen vaan voi varautua, ja sen lopullisuus edelleen mietityttää päivittäin. Miten sitä kaipaakaan ystäväänsä, mutta on niin hukassa, kun ei voi enää halata tai upottaa kasvojaan tutun tuoksuiseen turkkiin. Kaiheksta huolimatta tuntuu, että toinen on edelleen läsnä ja pitää minusta huolta. Niin kuin piti lapsenakin.

    En voi antaa neuvoja tai keinoja surusta selviytymiseen, sillä jokaisen suru on yksilöllinen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, anna itsellesi aikaa. Unohda velvollisuudet ja muut kiireet. Älä esitä reipasta, sillä sinun ei tarvitse. Muut ihmiset ymmärtävät kyllä, ja ne jotka eivät, heidän ei tarvitsekaan. Suru ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Muistot saavat mittaamattoman arvon, eivätkä ne katoa mihinkään, vaikkei niitä enää kerrykään uusia. Itse yritän kaipaukseni keskellä muistaa, että ystäväni oli luonani viimeisiin voimiinsa saakka. Hän laittoi aina minun etuni omansa edelle ja oli valmis vuokseni mihin vain. Niin pyytteetöntä rakkautta haluan arvostaa ylitse omien tunteideni. Vaikka minun on ikävä ja oloni surullinen, ystävälläni on hyvä olla ja se on tärkeintä. Vanhuuden vaivat ovat väistyneet, ja hän voi kirmata ajatuksissani jälleen nuoren koiran lailla.

    Tein pikkuisestani valokuvakirjan. Valokuvien ja runojen läpikäynti aiheutti miljoonia ja taas miljoonia kyyneleitä, mutta toimi omalla tavallaan myös hyvänä keinona käsitellä surua sekä yhteisiä muistoja. Jos se tuntuu omalta jutulta, suosittelen samaa myös sinulle.

    Jaksamista sinulle Virpi. Vili tulee aina olemaan lähelläsi, vaikkei olekkaan enää halauksen päässä. Tästä eteenpäin hän on lähempänä kuin koskaan ennen. <3

    VastaaPoista
  31. Voiei , mä oon niin pahoillani. :´( Itse menetin rakkaan ystävän helmikuussa. Voimia!

    VastaaPoista
  32. Virpi, iso hali <3
    Menetimme 2 vuotta ja kaksi viikkoa sitten mäyräkoiramme Pepsin, joka eli 18-vuotiaaksi. Olin varttunut hänen kanssaan, joten tiedän täysin millaista tuskaa käyt läpi, usko pois. Pepsillä oli kaihi silmissään ja myös dementia. Hänen sai epilepsiakohtauksen viimeisenä iltanaan ja näkö silmistä lähti täysin, aamulla hänen oli pakko päästää kärsimyksistään. Olin sanonut kans jo monia vuosia aiemmin et en tulis pärjäämään ilman häntä, perheenjäsentä. Tiedän ton tyhjyyden, tulee tunne et mitä varten mä olen täällä kun ei ole sitä tuttua pientä karvapalloa, jonka viereen nukahtaa. Seuraavat viikot oli tosi raskaita, mut ite selvisin kun perheen kanssa juteltiin hänestä koko ajan, muisteltiin kaikkea mitä hänen kanssaan oltiin koettu. Tuntui helvetin epäreilulta ja kamalalta, mut ajan kanssa se helpotti, niin uskomattomalta kun tuntuukaan. On oikein itkeä, raivota ja olla vihainen. Lopulta sitä vaan tajuaa, et onneksi edes sain tämän ajan hänen kanssaan olla onnellinen, kuinka mitätättömiä sun ja mun elämät olisi voinut olla ilman Viliä ja Pepsiä.
    Katso valokuvia ja itke, ja kuinka vaikealta se tuntuukaan niin SINÄ selviät. En usko, että rakkaasi olisi halunnut, että suret hänen puolestaan, hän haluaisi vain kuivata kyyneleesi <3
    Myötätunnolla, Eveliina

    VastaaPoista
  33. Virpi,

    Voi että, miten paljon mä itkin sun puolesta.. Tiedän, että mulla on tuo sama kohtalo edessä lähitulevaisuudessa, ja sinä kuvailit viliä juurikin niillä sanoilla, joilla minä kuvailisin tällä hetkellä meidän koiraa Steffiä. Olen myös lähdössä jenkkeihin kouluun 4vuodeksi, ja ajatuskin kauhistuttaa, jos koiramme poismeno tapahtuu minun poissaolon aikana.

    Voimia sinulle <3 <3

    VastaaPoista
  34. Tuli kyyneleet silmiin kun luin tätä ja toivon paljon voimia Virpi sulle! Harvemmin kommentoin, mutta nyt oli pakko! Voimia!!!

    VastaaPoista
  35. Miten rakkaudella kirjoitettu. Voimia ja valoa.

    VastaaPoista
  36. En pysty kirjottaan muuta kuin että voimia <3 Koin itse saman noin puoli vuotta sitten, kun mun rakas jouduttiin lopettamaan enkä pystynyt olemaan paikanpäällä. Kymmenen vuotta mun pikkuinen oli mulle paras kaveri, kun ei mulla silloin koulussa ollut edes kavereita.

    Edes mun mummon menehtyminen edellisenä kesänä ei tuntunut niin pahalta. Oman koiran menettämisen jälkeen on niin tyhjä olo, ja vaikka mä haluaisin lohduttaa ja sanoa, että se menee ohi, mutta ei se mee. Ainakaan kovin nopeaa. Mä vieläkin saatan itkeskellä (kuten nyt) silmät päästäni iltaisin.

    If it should be that I grow frail and weak
    and pain should keep me from my sleep.
    Then you must do what must be done
    for this, the last battle can't be won.
    You will be sad, I understand
    don't let your grief then stay your hand.
    For this day, more than the rest,
    your love and friendship stand the test.
    We've had so many happy years,
    what is to come can hold no fears.
    You'd not want me to suffer so,
    when the time comes, please let me go.
    Take me where my needs they'll tend
    only, stay with me to the end.
    And hold me firm and speak to me
    until my eyes no longer see.
    I know in time that you will see
    it is a kindness you do to me.
    Although my tail it's last has waved,
    from pain and suffering, I've been saved.
    Don't grieve that it should be you
    who has to decide this thing to do.
    We've been so close, we two these years
    Don't let your heart hold any tears.

    VastaaPoista
  37. Otan osaa. Todella surullista, mulla tuli niin ikävä olo sun puolesta. Tästä blogista on kyllä 100% huokunut se, kuinka rakastit Viliä ja välitit siitä. En voi toivottaa kuin voimia, suru on varmasti pohjaton.
    Mulla on itellä on pikku kissa, joka on mulle myös tärkeintä maan päällä. Kamalaa ajatella, että tää päivä on itelläkin edessä joskus.
    Mutta tosiaan, onneks teillä on ihania muistoja, ja voitte ylpeinä sanoa, että teitte Vilin elämästä upeaa.

    VastaaPoista
  38. ❤️ Näin postauksen jo aamupäivällä olessani metrossa mutta en vaan pystynyt millään lukemaan sitä silloin. Tiesin että se saisi mut nii surulliseksi ja kyyneleet silmiin. En voi edes kuvitella miltä susta tuntuu. Itse en edes halua ajatella sitä päivää kun oma karvakuono ei juokse ovelle vastaan. :( kirjoituksesi vilistä ovat aina olleet aivan ihania ja niistä huokuu selvästi kuinka rakas hän on. Voimia ❤️

    VastaaPoista
  39. Kyyneleet valuu.. Tuo tunne on niin tuttu. Vieläkin tuntuu niin pahalta ettei voi käsittää kun muistelen pari vuotta sitten menettämääni elämäni koiraa. Olen ottanut jo uuden koiran ja kovin rakas on sekin, mutta ensimmäinen koirani jonka sain lapsena ja jonka kanssa kasvoin aikuisuuteen tulee aina olemaan erityisen tärkeä. Sitä menettämisen tuskaa ja surua ei vaan voi kuvailla eikä sitä kukaan joka koiraa ei ole omistanut voi ymmärtää alkuunkaan. En tule ikinä unohtamaan viimeistä hetkeä ja sitä viimeistä itkua rakkaan koiran turkkiin. Enkä myöskään sitä loputonta rakkautta..

    Voimia.. Paljon voimia. Ajan kans helpottaa, mutta muistot kulkee aina mukana <3

    VastaaPoista
  40. Näinhän se on, mutta pahaa tekee silti. Kiitos.

    VastaaPoista
  41. Kiitos kauniista kommentista. Se on totta, ikinä en vaihtaisi niitä hetkiä pois, jotka Vilin kanssa sain vuosien varrella kokea. Sattuu niin paljon, mutta jokainen koettu hetki on sen kivun arvoinen.

    VastaaPoista
  42. Kiitos. Ihana kuulla, että se rakkaus on välittynyt sinne asti. Vili oli mulle kaikki.

    VastaaPoista
  43. Kiitos kauniista sanoista. Tuo juuri niin pahalta tuntuu, ettei enää pääse halaamaan sitä omaa rakasta ja tuntemaan sitä tuttua ja turvallista tuoksua. Ikävä on niin kova.

    VastaaPoista
  44. Kiitos, niitä tarvitaan.

    VastaaPoista
  45. Kiitos ihanasta kommentista. Tämä on niin lähellä Vilin tarinaa, että jos muiden kommenttien kohdalla kyynelehdin, tässä tuli todella itku. Luettiin tätä yhtäaikaa äitin kanssa ja käytiin jokainen kohta läpi. Äiti on jo kerran saman menetyksen kokenut ja kyllähän siitä ajan kanssa selviää... Mutta on tää todellakin niin helvetin epäreilua. Ikävä on niin kova, ettei sitä vaan osaa käsitellä.

    VastaaPoista
  46. Kiitos ja tsemppiä myös itsellesi tulevaisuuteen. Tähän hetkeen ei vaan voi valmistautua etukäteen, vaikka yrittäisikin. Se sattuu kymmenen kertaa enemmän, kuin mitä mietin sen tuskan joskus olevan. En ole ikinä ollut näin hajalla.

    VastaaPoista
  47. Kiitos ja kiitos, että kommentoit. Voimia todellakin tarvitaan, sen verran rankkaa tämä tällä hetkellä on.

    VastaaPoista
  48. Se on. Rakkaudella ja suurella surulla. Kiitos.

    VastaaPoista
  49. Laittamasi runo sai kyllä murtumaan täysin. Halusin niin paljon olla paikalla sillä viimeisellä hetkellä... enkä ollut. Ja on niin totta, ettei tätä menetystä voi verrata mihinkään aikaisempaan. Itse myös menetin pappani viime keväänä ja vaikka asiaa itkin, itkin vain hetken. Tämänhetkinen menetys on vain jotain niin kohtuutonta, ettei niille kyynelille ole loppua...

    VastaaPoista
  50. Kiitos, ihana kuulla. Ja tiedän tuon tunteen. En halunnut itsekään ajatella, että tämä päivä tulee... Se kuviteltu tuska on kymmenen kertaa pahempi sitten kun sen oikeasti kohtaa. Olen niin hajalla, etten ole koskaan ollut.

    VastaaPoista
  51. Kiitos ja ihana kuulla jos näin on. Vili oli mulle rakkainta ikinä ja suru todellakin on pohjaton, ei sitä voi edes kuvailla.

    VastaaPoista
  52. Kiitos. Niinhän kaikki sanoo, että se helpottaa. Tässä vaiheessa ei vain ole kovin helppoa asiaa uskoa. Ja tuntuu niin pahalta, etten päässyt sitä viimeistä itkua Vilin turkkiin itkemään...

    VastaaPoista
  53. Hirmuisesti haleja ja voimia sinne. Elät nyt vaikeaa aikaa. Ota aikasi ja anna haavojen parantua. Muistot ja kaipaus jäävät elämään, mutta muuttavat muotoa, kun aika on sille kypsä.
    Itse myös olen kokenut oman ihanan lemmikin kuoleman ja se särki sydämeni. Siitä on jo jonkun aikaa, ja vieläkin ajattelen häntä. Nyt jo paremalla mielellä tosin. Niitä viikkoja tapahtuman jälkeen en. Se oli raskasta aikaa.

    xxx Anni

    VastaaPoista
  54. Kiitos. Raskasta tämä todellakin on, enkä tässä vaiheessa osaa nähdä sitä aikaa, että asian kanssa osaisi vaan olla. Tuntuu liian pahalta.

    VastaaPoista
  55. Eksyin tänne blogiin aikoinaan juuri Vilin takia. Omistin noihin aikoihin sekarotuisen mummo-koiran, joka näytti samalta kuin Vili. Mietin silloin, et ompas jännä että tolla meidän turjakkeella on olemassa karvakaksosia... ;)

    Myös meidän mummo lähti tassuttelemaan vihreämmille metsästysmaille vuosi sitten 16-vuotiaana vanhuudenvaivojen vuoksi. Ikävä on ollut kova ja voin vaan kuvitella miten kauhea olo sinulla on tällä hetkellä. Koira on kuitenkin perheenjäsen ja hyvin rakas sellainen. Menetyksestä toipumiseen kuluu aikaa enkä usko, että ikävä koskaan häviää.

    Paljon voimia!

    "You know the place between sleep and awake,
    The place where you can still remember dreaming?
    That's where I'll always love you,
    That's where I'll be waiting." -Peter Pan

    VastaaPoista
  56. Oliko koirallasi sisaruksia? Mistä sen saitte ja milloin se on syntynyt, koska nuo pikkuisethan on saman ikäisiä! Vilin pentueessa oli 5 poikaa ja yksi tyttö...

    Ja kiitos, olo on todellakin kamala.

    VastaaPoista
  57. Oon ihan tosi pahoillani :( hulluna voimia ja jaksamista sinne!

    VastaaPoista
  58. Kiitos, niitä tarvitaan.

    VastaaPoista
  59. osanottoni.

    koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän, yht'äkkiä huomaa se päätyykin tähän. on paikkasi tyhjä ja korvaamaton, ja kaipuu suuri sanaton.

    VastaaPoista
  60. Huomasin tämän suru-uutisen ensin Instagramissa ja sitten vasta luin tämän tekstin. Haluan vain sanoa, että mulle tuli niin surullinen olo sun puolesta. Sun teksteistä on aina paistanut se rakkaus ja välittäminen Viliä kohtaan. Lukijana ja koiranomistajana on hymyilyttänyt kaikki ihanat tekstit Vilistä ja sinusta. Otan osaa suureen suruusi ja en voi edes kuvitella kuinka kamalta voi tuntua. Vilillä oli varmasti parhaat mahdolliset olot koko elämänsä ajan ja sitä todella rakastettiin.
    Paljon voimia Virpi <3

    VastaaPoista
  61. Kiitos kovasti kauniista kommentista. Kyllä sitä pientä todellakin rakastettiin, ja rakastetaan vieläkin. Pahalta tuntuu.

    VastaaPoista
  62. Kyyneleet tulivat silmiini kun tätä luin, voimia paljon! Menetin parhaan ystäväni 11 vuotta sitten, ja edelleen saan palan kurkkuuni lapsuudenkodissa kun pihalta puuttuu vikkeläkinttuinen karvakaverini. Sain kasvaa pikkutytöstä naiseksi rakkaan hännänheiluttajani kanssa 14 upeaa vuotta, vuodattaa monet kyyneleet pehmeään turkkiin, yhdessä riehua syksyn lehdissä ja seota ensimmäisistä lumihiutaleista. Suru hellittää pikkuhiljaa, ja vaikka ikävä jää niin kauniita yhteisiä muistoja ei kukaan vie pois. <3

    VastaaPoista
  63. Tuo on niin totta <3 Ja todellakin se sattuu ja kauan, kun ei tällä hetkellä edes muista elämää ilman Viliä...

    VastaaPoista
  64. Meidän mummo oli rescue koira, joten sen taustoista ei ole paljon tietoa. Ainoastaan tarkka syntymäaika. Saatiin se omaksemme vanhuudenpäiviä viettämään. ;)

    Toivon että olo on jo helpottanut edes vähän! Tsemppiä muutenkin opintoihin yms. (Muutin itsekin Italiaan keväällä joten tiedän millaista mylläkkää kaiken järjestäminen on.)

    VastaaPoista
  65. Kiitos, kyllä se pikkuhiljaa. Edelleen tulee päivittäin itkettyä ikävää, mutta Vilillä oli niin pitkä ja hyvä elämä, että saan olla ainoastaan kiitollinen saadessani pitää pikkuisen niin pitkään kaverina.

    Ihana kuulla, että olette ottaneet huostaan rescue-tapauksen, saa varmasti onnelliset eläkepäivät! :) Ja tsemppiä opiskeluihin, siinä on todellakin järkkäämistä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pientä pintaremonttia - DIY keittiökaappien maalaus.

DIY: ikkunalautojen uudistus

DIY - Fanett-pinnatuolin entisöinti