Selviytymistä.

Olen lukenut tuon keskiviikon postauksen muutamaan kertaan läpi, koska en ihan rehellisesti muistanut mitä siihen kirjoitin. Olin sillä hetkellä niin jossain pimeässä, että piti vaan saada purkaa asioita ja äkkiä. Samaa on oikeastaan ollut nämä viimeiset päivät.

Keskiviikkona en tehnyt muuta kuin itkin. Kirjoitin postauksen ja itkin lisää. Illalla puhuin äidin kanssa Skypessä kolme tuntia, jonka jälkeen yritin käydä nukkumaan. Pyörin sängyssä useamman tunnin, nukuin ehkä puoli tuntia ja taas heräsin. Viiden aikaan päädyin katsomaan netistä useamman jakson Big Bang Theorya (sarja, joka ei varmasti herätä mitään tunteita) ja lopulta nousin ylös ja pakotin itseni kouluun.

Torstain koulupäivä meni ihan koomassa. Menin paikalle suosiolla ilman meikkiä, koska tiesin, ettei se kuitenkaan silmissä kestäisi. Olin jo etukäteen laittanut luokkakavereille viestiä tapahtuneesta, jottei tarvitse kymmeneen kertaan selittää miksi olen vain varjo itsestäni. Siltikin se itku tuli jokaisesta kohtaamisesta ja siinä vaiheessa kun isä soitti huolestuneena, kuinka voin, ei siitä meinannut tulla loppua. Meidän isä ei oikeastaan koskaan ole ollut koiraihmisiä ja voitte vaan arvata, että Vilinkin takia on noiden vuosien aikana tullut muutamat sanasodat vaihdettua. Nyt kuitenkin sain lisäkyyneleitä pelkästään siitä, kuinka empaattinen meidän isäkin osasi olla, se oli oikeasti todella huolissaan. Kuten kaikki muutkin. On ollut niin vaikea selittää ihmisille, ettei kyseessä ollut mikään "koiran menetys" vaan oikeasti ystävän, oman pikkuisen lapsen, meidän perheenjäsenen menetys. Oikeastaan vain ne ihmiset, jotka omaa Vili-keskeistä elämääni ovat vuosien aikana seuranneet, ovat tajunneet kuinka suuresta surusta tässä on kyse.

Torstai-iltana luokkakaverit pakottivat mukaan keskustaan, että saisin muuta ajateltavaa. Tarkoitus oli alkuilta tehdä koulujuttuja, mutta sekin aika meni äitin kanssa skypessa. En pystynyt edes miettimään jotain kouluraportteja siinä vaiheessa, halusin vaan purkaa ajatuksia ja puhua. Puhua Vilistä. Meni siinä taas reilu kolme tuntia. Kymmenen aikaan kuitenkin raahauduin keskustaan ja yritettiin kavereiden kanssa muutamaakin paikkaa, mutta kaikki ärsytti ja mistään ei löytynyt fiilistä. Yritin äitinkin pyynnöstä ajatella jotain muuta edes hetken, muttei siitä mitään tullut. Viimeisessä paikassa kaakaon äärellä tuli sitten se koko illan pidätelty itkukin. Yritys hyvä kymmenen. Pääsin kotiin ja nukuin lähes putkeen 19h. Nukkuminen tuntui henkisesti helpommalta kuin hereillä olo. Lopulta heräsin perjantaina kymmenen aikaan illalla ja kun äiti kotiutui yhdentoista aikaan työpaikan pikkujouluista, puhuttiin taas kolme tuntia skypessa Vilistä.

Pahintahan koko tilanteessa on se, että olen jo nyt ihan hajalla ja siltikään en ole edes vielä kokenut sitä tyhjän asunnon tuskaa. Täällä Hollannissa Vili ei ole koskaan ollut, joten en osaa pikkuista kuvitella tänne pyörimään, mutta tunnen sen tuskan äitini kautta. Ja muistan ne ensimmäiset viikot täällä, kun heräsin paniikissa aamulla, että Vili pitää viedä ja kieltäydyin automaattisesti kaikista koulun jälkeisistä drinkeistä tai muusta ajanvietteestä, kun piti mennä kotiin. Se vaan oli siellä alitajunnassa niin syvällä, että joka paikasta mennään aina suoraan kotiin Vilin luo. Nyt olen jo täällä oppinut, että ei tarvitse, mutta Suomessa saan vielä opetella tuonkin uudestaan. Kipeimmän kautta.

Olen täällä Hollannissa ollessa soitellut paljon äidin kanssa Skypen kautta. Äiti on parhaimman mukaan käännellyt konetta, että kamera pysyisi Vilin perässä, mutta pieni oli usein niin levoton, ettei siitä oikein mitään tullut. Toisinaan Vili käveli näppäimistön päältä ja sammutti koko puhelun, kun äiti jätti koneen vaan lattialle, että sain seurata Vilin touhuja tai kun se söi ruokaansa siinä koneen edessä. Tiedän, kuulostaa tyhmältä, mutta itse nautin ihan vain noiden arkisten tilanteiden seuraamisesta, ikävä oli niin kova. Ja nyt se vasta kova onkin.

En ole ikinä elämässäni kärsinyt unettomuudesta. Sen koin ekana yönä. Sen jälkeen en olekaan muuta kuin nukkunut. Nukuin koko perjantain ja melkeinpä sitten lauantainkin. Toinen kadoksissa ollut on ruokahalu. Oikeasti rakastan ruokaa. Vili rakasti ruokaa ja sitä me tehtiin paljon yhdessä, syötiin. Usein kun tulin keskellä yötä Apollosta kotiin, hain matkalla jotain pikaruokaa kahden edestä ja voi sitä Vilin onnea, kun kotona niiden kimppuun päästiin. Eipä koskaan ollut olo, että menee tyhjään kotiin, ja tuollaiset keskiyön mätöt ei tuntuneet lähellekään niin säälittäviltä, kun ne jakoi Vilin kanssa. Sama homma, jos joskus päädyttiin tilaamaan pizzaa... piti ottaa aina ilman mitään liian vahvoja mausteita, koska vuorotellen niistä slaisseista haukkailtiin. Pitääpä miettiä annoskootkin uusiksi, kun Suomessa taas tuollaisia tilailee. Mutta tosiaan täällä ei ole pariin päivään ollut ongelmia tuon asian kanssa... Jotain olen pakottanut itseni syömään, mutta mikään ei vaan maistu miltään. Olo on liian paha. En ole ikinä elämässäni menettänyt ruokahalua minkään tilanteen takia. Kerta se on näköjään ensimmäinenkin.

Tänään puhuttiin äitin kanssa puhelimessa melkein viisi tuntia. Oikeasti, viisi tuntia. Olen lataillut YouTubeen videoita Vilistä, joita olen koneelta löytänyt ja linkittänyt niitä äitille. Ollaan itketty ja naurettu, prosessoitu surua. Haluan tässä vaiheessa muuten kiittää ihan jokaista edelliseen postaukseen kommentin jättänyttä, todella arvostan! Olen lukenut jokaisen niistä läpi useaan kertaan - kaikki aivan ihania rakkauden täyteisiä tarinoita omista lemmikeistä. Ollaan luettu niitä äidin kanssa yhdessä ääneen ja ette edes usko kuinka paljon teidän henkilökohtaiset kertomukset ovat tuoneet lohtua tässä surussa. Ja se kuinka siellä joukossa on niin monta nimimerkkiä, jotka on kulkeneet blogin mukana jo monta vuotta ja todellakin seuranneet Vilin elämää samalla pidemmän aikaa. On niin ihanaa ja helpottavaakin kuulla, että se rakkaus tuota karvakasaa kohtaan on välittynyt myös sinne.

Pyysin äidiltä, ettei se siivoaisi mitään Vilin tavaroita pois ennen kuin tulen sinne kahden viikon päästä. Haluan itse tehdä sen. Haluan käydä sen surutyön läpi Vilin omassa huoneessa, kaataa vedet kiposta ja kerätä kuivaruuat pois. Haluan pakata Vilin harjat ja tavarat itse säilöön, jos vaikka joskus niille uusi käyttäjä löytyy. Tiedän, että se tulee tekemään todella kipeää, mutta haluan käydä sen läpi.

Tämä tunne on oikeasti kymmenen kertaa pahempaa, kuin koskaan kuvittelin sen olevan.