"...on vapaus ainut mitä käteen jää..."

Sydämiä.


Sain mun seinällä olleen sydämen viimein viime viikolla täytettyä kuvilla, kun koululla noita tulostelin. Ette edes usko kuinka ikävä mulla on Viliä. On niin tyhjä ja yksinäinen olo. Uskon tietenkin vakaasti siihen, että sitten kun aika itse kunkin korjaa, niiden rakkaimpien kanssa pääsee samaan paikkaan, mutta kun siihen on pieni ikuisuus. Tai eihän sitä tiedä kuinka kauan siihen menee, mutta sillä ajatuksella, että saa itsekin elää suhteessa yhtä vanhaksi kuin Vili, siihen on pitkä aika.


En oikeastaan sure Vilin pois nukkumista, vaan enemmänkin sitä omaa luopumisen tuskaa. Vili oli todella vanha ja eli huikean pitkän ja kaikin puolin rakkauden täyteisin elämän. Vili ei lähtenyt yhtään liian aikaisin, vaikka se siltä ehkä tuntuikin. Enitenhän harmittelin sitä, etten itse kerennyt pikkuista hyvästelemään sillä hetkellä, mutta niin, toisaalta uskon myös kohtaloon. Ehkä se oli tarkoitettu, etten ole sillä hetkellä paikalla. Meidän äiti oli, eikä Vili ollut yksin. Voi olla, etten olisi itse kyennyt sillä hetkellä sitten kuitenkaan tekemään päätöstä, vaikka sen aika oli, mutta meidän äiti kykeni. Vili oli väsynyt ja vanha, pikkuisen aika oli tullut. Olen pyöritellyt näitä "mitä jos" ajatuksia päässäni vaikka kuinka paljon tapahtuneen jälkeen välillä syytellen itseäni ulkomaille muutosta ja pienen hylkäämisestä vaikka saankin koko ajan vakuutteluja, ettei asia ollut niin. Lähdin Suomesta elokuun lopussa ja tulin uudelleen käymään lokakuun puolessa välissä. 1,5kk. Olin Suomessa viikon, tiukasti Vilin kanssa lähes koko ajan. Tästä kuukausi ja Vili nukkui pois. Mietin kovasti, että olisin marraskuun alkupuolella ottanut lennot Suomeen, mutta kouluhommat painoivat päälle ja ajattelin, että sitten joulukuussa… No, se oli liian myöhään. En tiedä. Ei näitä ehkä saisi enää vatvoa, mutta silti tulee vatvottua. Itku tulee aina, kun asiaa miettii ja ei ole yksi tai kaksi aamua, kun on herännyt ikävään.


Ehkä jotkut entiset koiran omistajat tietävätkin sen tunteen, kun luulee kuulevansa koiran äänet, itkun tai joskus jopa sen tuoksun. Vili ei varsinaisesti tuoksunut kovin voimakkaasti koiralle paitsi silloin kun se nukkui ja sen varpaiden tuoksu jotenkin voimistui. Kutsuttiin ja kutsutaan sitä tuoksua edelleenkin "Vilin hikivarpaiksi", vaikkei sillä ollut mitään tekemistä hien kanssa, mutta kun ne oli nimenomaan ne varpaat jotka tuoksui! :D Kuulostaa niin hölmöltä, mutta se oli maailman suloisin tuoksu, nukkuva ja unenpöpperöinen Vili. Toiset sanoo, että vauvat tuoksuu hyvälle, mutta itse sanon, että hauvavauvat ne parhaalta tuoksuu. Etenkin se oma. Ja voi että sitä tuoksua onkin ikävä…


1-IMG_5515


Olen facebookissa aika kiitettävästi pitänyt coverphotona Vilin kuvia ja sainkin yhdeltä koulukaverilta kommentin, että aika hankkia uusi koira. Se ei ollut tarkoitettu millään tavalla pahalla, niin että edellisen koiran voisi korvata uudella, vaan enemmänkin niin, että olen ihminen, joka tarvitsee sen koiran, ja se myös näkyy. Ollakseni ihan rehellinen, olen viime aikoina vieraillut eri adoptiosivustoilla katselemassa millaisia tapauksia siellä kodittomana on, ja niitähän on ihan liikaa. Tällä hetkellä mm. Romaniassa on aivan kamala tilanne mitä kulkukoiriin tulee (voitte lukea hyvin tiivistetyt taustatiedot täältä) ja olen miettinyt, että onhan se tavallaan hullua, että siellä koirat itkee kurjissa oloissa kotia ja itse itken täällä koirattomuutta. Kun koira olisi nuori ja pienikokoinen, se sopisi kyllä elämäntilanteeseeni täydellisesti. Olen paljon kotona ja kaipaan seuraa, ja jos matkustan, niin sellainen pienihän kulkisi tarpeen tullen myös mukana. Itsehän tiedostan täydellisesti mitä koiran pitäminen vaatii ja mikä tärkeintä, itsellä on myös tukiverkostot valmiina eli jos tulee tarve avulle hoidon kanssa, halukkaita on kyllä niin Suomessa kuin Hollannissakin. Ainut käytännön ongelma tällä hetkellä on oikeastaan vaan se, että tässä tämän hetkisessä asunnossani ei saa pitää eläimiä. En ole koskaan ymmärtänyt tuollaisia sääntöjä, mutta niiden kanssa ei kauheasti auta alkaa tappelemaan. Jossain vaiheessa voisi tietysti vaihtaa asuntoa koiramyönteisempään, mutta se olisi kyllä aikaisintaan kesällä.


Joka tapauksessa tällaista olen mielessäni pyöritellyt, joskin vielä toistaiseksi täysin vain ajatuksen tasolle. Moni aina sanoo, ettei ehkä heti kannata uutta koiraa hankkia, koska se sitoo kuitenkin niin paljon. Tavallaan onhan tuo totta, mutta sitten taas toisaalta en koskaan hetkeäkään kokenut Viliä mitenkään taakkana tai että Vili olisi jotenkin sitonut minut paikalleen. Tein valintani Vilin edun mukaisesti ja tein ne siksi, että halusin tehdä niin. Ehkä olen vain täysin koiraihminen, etten osaa ajatella asiaa tuolta kannalta. En osaa nauttia "vapaudestani" ilman koiraa. En koskaan nauttinut niistä hetkistä, kun Vili oli esim. useamman viikon kesällä 2012 äidillä hoidossa, vaikka tiesin, että sillä oli asiat hyvin. Samoin tietenkin tänä syksynä, kaipasin Vilin läsnäoloa koko ajan. Koira tuo niin paljon enemmän kuin mitä se ottaa ja tiedän itsekin olevani jollain tapaa parempi versio itsestäni, kun saan jakaa sitä huolenpitoa jollekin toiselle.


Vaikka ikäni puolestä lähestyn jo sitä vauva-vaihetta, en ole missään vaiheessa kokenut hoivaviettiä siihen suuntaan. En saa mitään fiiliksiä nähdessäni vauvoja, mutta jos vastaan kävelee koira, hymyilen väkisinkin. En tiedä. Ikävöin Viliä ihan kauheasti ja ikävöin sitä tunnetta, jonka vieressä köllöttelevä karvakorva itselle tuo. Olisiko se jotenkin väärin Viliä kohtaan ottaa uusi koira? Vai onko se tässä vaiheessa joku korvikkeen etsiminen? Teidän lukijoiden joukossa oli paljon koiranomistajia, joista osalla oli uusi koira hankittuna edellisen jälkeen. Millaisia kokemuksia teillä on asian suhteen? Tuliko se uusi koira kuinka nopeasti edellisen jälkeen ja millaisia fiiliksiä sen hankkimisen kanssa oli? Olisin tosi kiitollinen erilaisista kokemuksista myös rescue-koirien suhteen, jos sellaisia on?


Itsellä asia on tosiaan vasta täysin ajatuksen tasolla, mutta kuitenkin ehkä jossain vaiheessa ajankohtainen. Se, että missä vaiheessa - todella hankala sanoa, koska fiilikset vaihtelee päivittäin, mutta sen tiedän, että se aika tulee. Ennemmin tai myöhemmin.

Kommentit

  1. Kommentoisin tuohon, että pieni koira kulkisi tarpeen vaatiessa kätevästi mukana, että niin todella kulkee, siitä ei huolta! Me aikoinamme pidimme juuri tuota yhtenä tärkeimmistä kriteereistä koiria valitessamme ja sitä saimme, mitä tilasimme. Suomessakin on tullut reissattua, mutta olemme myös matkustaneet kahden pikkukoiran kanssa reilatenkin halki Euroopan tullessamme tänne Espanjaan eikä mitään ongelmia. Täällä olemme matkustaneet joka paikkaan niiden kanssa (paitsi piipahtaessamme Marokkoon), kun en mielelläni jätä niitä täällä hoitoon ellei ole pakko eikä täällä sitä tukiverkkoakaan ihan samalla tavalla meillä olisikaan.. Mutta hyvin on kaikki mennyt eikä kaduta tippaakaan, että ne otimme tänne mukaan, päinvastoin. Koirat ovat onnellisimpia omiensa kanssa ja sopeutuvat kaikkeen uuteenkin hyvin ainakin näin nuorina ja minä en voisi kuvitellakaan olevani ilman niitä näin pitkään. Tokihan se koira sitoo, mutta niinkuin sanoit, se ei silti tunnu taakalta, kun sitä iloa ja onnea on niin paljon enemmän kuin vaivaa. Itse en ole onneksi joutunut miettimään tuota, että milloin olisi hyvä aika ottaa uusi koira edellisen poismenon jälkeen, mutta siitä olen varma, että se ei millään tavalla olisi Viliä kohtaan väärin sama milloin se tapahtuu. Anna itsellesi lupa haaveilla ja iloita seuraavasta sessestä :) Se ei ole Vililtä mitenkään pois.

    VastaaPoista
  2. Itse otettiin Vili joskus ajatuksella, että pitää olla tarpeeksi pieni, jotta jaksaa tarpeen tullen kantaa, mutta toisaalta tarpeeksi iso, ettei mene lasten käsissä rikki (olin itse 11v ja sisko 6v) :D Mutta tosiaan nyt on kyllä vieläkin "pienemmät kriteerit", kun mukana pitäisi kulkea. Kiva kuulla kokemuksia, että teillä on matkustelu mennyt sujuvasti noinkin suurissa määrin.

    Mutta tosiaan jotenkin kun se Vili vaan on aina ollut mukana elämässä, niin on vaikea kuvitella toista koiraa tilalle, vaikka tiedänkin, ettei se ole Vililtä millään tapaa pois. Nämä kun on vaan niin tällaisia tunnepohjaisia juttuja, että menee hetki käsitellessä :)

    VastaaPoista
  3. Voi ei ole liian aikaisin! Kuten itsekin sanoit, ei se saa sua rakastamaan Viliä yhtään sen vähempää vaikka uuden ottaisitkin. Ei se korvaa Viliä eikä ole tarkoituskaan, vaan tulet sitten löytämään uudesta koirasta ne hänen hauskat piirteensä :).

    Itse jouduin myös viime lokakuussa lopettamaan oman 14v. koirani ja se oli kamala paikka. Muistan, kun luin juuri silloin sulta jonkun postauksen Vilistä ja muistan vielä kuinka katkerana mietin, että miksi jonkun koira elää pidempään kuin toisen!! Ja sitten kun olin joutunut jo luopumaan ja hautaamaan oman kultani, lueskeltuani taas uudelleen tätä blogia mietinkin tietynlaisen helpotuksen vallassa, että onneksi oman päätökseni on jo tehty ja velvollisuus suoritettu, kun sulla on se kamaluus vasta edessä... Koska vaikka se pahalta tuntuu joka päivä vieläkin (ja aina kyyneleet tulee silmiin kun häntä ajattelee) niin helpottavaa on se, ettei tarvitse huolehtia ja pelätä enää toisen hyvinvoinnin ja jaksamisen puolesta. Ja se tuomionpäivä ennen pitkää tulee vastaan. Kukaan ei täällä ikuisesti pysy ja on omistajan velvollisuus auttaa toinen pois kun olo käy liian kurjaksi...

    Niin se pointti siis oli, että juu juu ja vielä kerran juu! Koiraihminen on aina koiraihminen! Itsekin vellon koirakuumeessa, mutta meille on tulossa kesäkuussa perheenlisäystä muulla tavoin (kääk, juurikin se karvaton vauva - pitkään muuten koin samoin niitä kohtaan kuin sinäkin postauksessa kuvailit!), joten sen vuoksi koiran ottaminen jää vähän myöhempään ajankohtaan.

    VastaaPoista
  4. http://kirppisstyle.blogspot.fi/2013/10/kipua.html

    Ja tuossa vielä oma kuvaukseni siitä luopumisen tuskasta.

    VastaaPoista
  5. Isolle koiralle 14v. on jo todella kunnioitettava ikä, vaikka siltikin tiedän niin tuon tunteen, kun itse miettii, että miksei se Vili voinut elää terveenä ainakin sinne 19-vuotiaaksi. Mutta siinähän se juuri on, kun me ei näitä päätetä...

    Eiköhän se uusi karvakorva jossain vaiheessa ilmesty, kun siihen mahdollisuus tulee :) Ja mitä noihin karvattomiin vauvoihin tulee, niin eiköhän sekin fiilis itsellä joskus elämäntilanteen mukaan sitten muutu, mutta tosiaan toistaiseksi ei ole sen suuntaan mitään kiirettä :D

    VastaaPoista
  6. Ihana teksti, kyyneleet tuli väkisinkin silmiin :'(

    VastaaPoista
  7. Varmasti. Voimia surutyöhön vielä. :)

    VastaaPoista
  8. Nyt on kulunut jo reilu vuosi siitä, kun rakas mummeli piti hyvästellä. Koiranahan sillä oli mitä erikoisin persoona juuri rescue taustansa takia. Rescue koiraa oon aina suositellut niille, joilla on halua sitoutua ja kokemusta koirista. :)

    Omalle kohdalle ei tullut mitään suurempia ongelmia, (mutta kaikkihan näkee asian tietysti eri tavalla). Mummelilla oli esimerkiksi selvästi hampaankolossa jotain haalaripukuisia miehiä kohtaan. Niistä selvittiin onneksi ilman suurempia naarmuja ja alun näykkimiset jäivät nopeasti pois, kun oppi luottamaan siihen etteivät vieraat potki tai lyö. (Tähänkin epäsosiaalisuuteen tosin saatiin myöhemmin mahdollinen selitys, kun nähtiin rtg kuvissa vanha murtuma selässä ja hännässä.) Eroahdistusta kesti kk:n ajan ja siitäkin selvittiin pidentämällä yksinoloaikoja minuutti kerrallaan. Alussa oli myös tärkeää kasvattaa lihasmassaa ja ruoat mittasin ja annoin säännöllisin väliajoin. Kun oli tarhalla annettu pelkkää kuivamuonaa ja leipää, niin massankasvatuskausi kesti sen 3kk:tta. Lenkit olivat aluksi sellaisia korttelin ympäri ja kotiin, koska kuntoa pidemmälle ei yksinkertaisesti ollut. Lopulta vuosi kotiutumisesta vanha rouva veti 12km lenkin 13-vuotiaana. Ihmiset ehkä naureskeli mun vanha koira kuntoon-projektille, mut sain niin paljon niistä muutamasta yhteisestä vuodesta, että kyllä se oli kaiken vaivannäön arvoista. :)

    Nyt vuoden jälkeen tapahtuneesta alan olla valmis hankkimaan uutta koiraa. On ollut tuntemuksia, että olisin jotenkin petturi jos olisin hankkinut heti uuden tilalle. Muualtakin on alkanut tulla huomauttelua, että jospa siirtyisit eteenpäin. Mutta. Kun se ei ihan niin helpolla ja nopeasti ainakaan mun tapauksessa ole unohtunut. Itsekin nyt siis punnitsen eri vaihtoehtoja, jos vaan pystyisin tarjoamaan kodin jollekin pikkuiselle.

    Ja vielä lopuksi vinkkinä. Jos päädyt hankkimaan rescue koiran Romaniasta, niin voin suositella Pelastetaan koirat ry:tä. Kaikki järjestelyt passeineen ja rokotuksineen sujuivat loistavasti. Pahimmassa tapauksessa jos jotain sattuisi, huolehtivat myös koiran uuteen kotiin.

    VastaaPoista
  9. Ihanaa kuinka olet jaksanut vanhaa koiraa kuntouttaa. Itse ehkä kuitenkin ottaisin nuoremman juuri siksi, etten kestäisi sitä luopumista taas niin nopeasti. On kuitenkin aivan ihana kuulla, että niille vanhemmillekin löytyy koteja, koska niillähän varmasti ne suurimmat sopeutumisvaikeudet on.

    Tuo sama on tosiaan itselläkin, ettei jotenkin osaa siirtyä eteenpäin ja tuntee nimenomaan syyllisyyttä siitä, että edes miettii uutta koiraa, vaikka ei sen niin pitäisi olla. Mutta eipä näille tunnejutuille mitään voi, ja varmaan kun se aika on kypsä, niin sen ratkaisun pystyy tekemään. Tuntuuhan se tavallaan myös nurinkuriselta niitä kodittomia kohtaan, että täältä löytyisi rakastavia koteja, jotka on tunnesyistä tyhjillään. Ja jotenkin haluan uskoa siihen, ettei Vili tai teidän Mummeli koe sen uuden onnen olevan niiltä mitenkään pois. Sen verran fiksuja tyyppejä ne kuitenkin on :)

    Kiitos vinkistä. Rescue-koira se tulee olemaan ehdottomasti, aika näyttää mistä päin maailmaa sen sitten kotiuttaa :)

    VastaaPoista
  10. Täytyy myöntää, että oon itkenyt silmiä päästä, kun oon lukenut näitä sun postauksia Vilistä. Omista koirista vanhempi on nyt 14 v. ja sain sen ollessani viidennellä luokalla eli pitkään on kuljettu yhdessä. Papparainen on onneksi ollut enimmäkseen terve, mutta silti ahdistaa jo valmiiksi ajatus luopumisesta.
    Tuohon uuden koiran hankintaan kommentoin sen verran, että pienen koiran kanssa ei ole mikään ongelma matkustaa/lentää! Nämä mun omat hurtat on liian isoja matkustamoon, mutta hain kaverille pennun vuosi sitten Amsterdamista Suomeen ja hienosti meni. Harmittaa, että raja matkustamossa matkustamiseen on koiralle 8 kg, muuten matkustelisin enemmän pupsien kanssa.

    VastaaPoista
  11. Itsekin olin viidennellä luokalla, kun Vili meille tuli eli tiedän tasan tarkkaan nuo fiilikset. 14 vuotta on pitkä aika ja Vilikin oli täysin terve sinne 16 ikävuoteen saakka, mutta kyllä se ahdistus tietyllä tapaa kaivelee jo aikaisemmin, kun tietää ettei aikaa enää ole paljoa jäljellä, niin surullista kuin se onkin :/

    Joo, tuo 8kg on aika vähän, kun siihen pitää sisällyttää vielä se kantokoppakin, eli todellakin pieni saa koira olla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pientä pintaremonttia - DIY keittiökaappien maalaus.

DIY: ikkunalautojen uudistus

DIY - Fanett-pinnatuolin entisöinti