4kk
Tänään on ollut taas tosi nihkeä päivä. Olen yrittänyt jonkun verran lukea tentteihin, mutta lähinnä aika on kulunut pohtien asioita, joille ei yksinkertaisesti voi mitään.
17 vuotta. Se on niin mielettömän pitkä aika ja silti tulee tunne, että elämä on epäreilua. Vaikka omalla kohdallanihan se on ollut päinvastoin, niin silti tuntuu, ettei se vaan riitä. Eikä se ikävä mihinkään katoa. Välillä on helpompaa, mutta kyllä sen menetyksen takia tulee edelleen viikoittain kyyneileitä tirauteltua, välillä enemmän, välillä vähemmän. Tänään taas vaihteeksi todella paljon.
Edelleenkään en halua asiaa hyväksyä. Vili on kuulunut mun elämään aina ja se vaan ei voi olla niin, ettei sitä enää muka ole. Muistan kun viimeisinä vuosina saatoin toisinaan makoilla tunteja Vilin vieressä lattialla miettien, että joskus tulee se päivä, kun se ei tuossa ole. Siksi se vieressä olo tuntui niin ehdottomalta, että jos sitä olotilaa voisi jotenkin saada varastoon. Mutta ei sitä voi. Joskin kiitän itseäni, että tajusin jo vuosia sitten saaneeni huimasti lisäaikaa pikkuisen kanssa ja voin sanoa nauttineeni siitä täysillä. Oikeastaan nautin siitä aina täysillä. Vaikka miettisin aikaa taaksepäin, niin koskaan ei kyllä Vili joutunut minkään asioiden takia jollain tapaa sivuun, ei edes murrosiän oikutteluiden takia, ei ikinä. Halusin sillon 11-vuotiaana koiraa niin paljon, ettei muusta väliä.
Tuossa kuvassa taidan olla jo 12, lähempänä 13 ja toinen kuva on toissa kesältä Vilin 16v. synttäreiltä, joiden aikaan olin itse 27. Sama hymy molemmissa: "Mulla on maailman paras koira!"
Ja jos joku kysyy, niin on mulla koira edelleenkin. Vili ei ehkä ole juuri nyt täällä rapsutettavana, mutta pikkuinen on asuttanut niin ison paikan sydämestä, ettei se sieltä lähde koskaan. Ja kyllä me vielä joskus nähdään, kun aika tulee. Uskon siihen vahvasti. Ja vaikka se kuinka hölmöltä jonkun korvaan kuulostaisikin, niin usko on siinä mielessä kiva juttu, ettei kukaan ainakaan voi tulla todistamaan sitä tällaisessa asiassa vääräksi.
"Just this side of heaven is a place called Rainbow Bridge.
When an animal dies that has been especially close to someone here, that pet goes to Rainbow Bridge. There are meadows and hills for all of our special friends so they can run and play together. There is plenty of food, water and sunshine, and our friends are warm and comfortable.
All the animals who had been ill and old are restored to health and vigor. Those who were hurt or maimed are made whole and strong again, just as we remember them in our dreams of days and times gone by. The animals are happy and content, except for one small thing; they each miss someone very special to them, who had to be left behind.
They all run and play together, but the day comes when one suddenly stops and looks into the distance. His bright eyes are intent. His eager body quivers. Suddenly he begins to run from the group, flying over the green grass, his legs carrying him faster and faster.
You have been spotted, and when you and your special friend finally meet, you cling together in joyous reunion, never to be parted again. The happy kisses rain upon your face; your hands again caress the beloved head, and you look once more into the trusting eyes of your pet, so long gone from your life but never absent from your heart.
Then you cross Rainbow Bridge together...."
(Sateenkaarisilta-runon versiot eri kielillä löytyy muuten täältä.)
Voi.. <3 Voimia!
VastaaPoistaKiitos. Nää oon näitä päiviä... :/
VastaaPoistaVoi Virpi, voimia tähänkin päivään!
VastaaPoistaMä oon jotenkin sun Vili-tekstejä lukiessa oppinu ajattelemaan joka päivä kuinka onnellinen oon meidän koirulista, että se on siinä... Kun eksyin sun blogiin viime vuoden alussa ja jokaisessa rivissä oli luettavissa miten paljon Vili sulle merkitsi, etkä pelänny kertoa miten paljon yks karvakasa merkitsee, niin jotenkin mä itekin opin saman homman! Muutamalla kaverilla on semmoinen "hei, se on vaan koira"-asenne, ja koiran kuolema ei oo niiden mielestä itkemisen arvoinen asia ja se surettaa mua tosi paljon.
Viimesen parin vuoden aikana en muista päivääkään etten olisi ollu maailman onnellisin pienestä karvakaveristani, ja siitä että se on siinä. Aamulenkit viikonloppuisin sateessa tai pakkasessa saa mut hymyilemään, koska mulla on paras ystävä seurana. Jotenkin sun tekstejä lukiessa sitä on ruvennut aattelemaan että niin, joku päivä meijän yhteiset hetket on ohi, joten miks niistä ei ottaisi kaikkea irti kun on mahdollisuus. :)
17 vuotta on NIIIIN pitkä aika onnen hetkiä, Vili on ansainnut jokaisen kyyneleen joka sen vuoksi nyt vuodatetaan, sureminen on ihan ok. <3
Itsellä on tullut myös paljon vastaan vastaavia ihmisiä, jotka ei eläimiä samalla tavalla näe. Se on sääli. Aikaisemmin saatoin vetää asiasta vahvankin reaktion, mutta nykyään totean vain, että se on näiltä ihmisiltä pois. Itsellä onneksi monet läheiset kaverit, jos ei nyt ajattele samoin, niin ainakin ymmärtää oman ajattelutapani ja kunnioittaa sitä. Itsellä tämä "elämänkatsomus" on tullut vahvasti äidiltä ja on kyllä varma, että tulevaisuudessa se siirtyy myös omille lapsille, jos sellaisia joskus tulee :)
VastaaPoistaKuten olen moneen kertaan todennutkin, se mitä Vili on itseltäni elämänsä aikana ottanut, on murto-osa siihen verrattuna mitä se pieni karvakorva antoi. Tosi ihana kuulla, jos näillä teksteillä on ollut vaikutusta - vaihtaisin tällä hetkellä mitä vain siihen sateisen viikonloppuaamun puiston reunassa seisomiseen, jos sen Vilin kanssa saisi tehdä.
Kovasti rapsutuksia teidän hauvalle! :)
"Ja jos joku kysyy, niin on mulla koira edelleenkin. Vili ei ehkä ole juuri nyt täällä rapsutettavana, mutta pikkuinen on asuttanut niin ison paikan sydämestä, ettei se sieltä lähde koskaan." tämä lause kosketti mua, muistan kuinka pahalta tuntui oman koiran kuoleman jälkeen sanoa jollekin ettei mulla ole koiraa... oisinpa osannu silloin itse ajatella samalla tavalla kuin sinä :)
VastaaPoistaVoimia paljon <3 Koiran kuolema oli yksi mun elämäni rankimmista kokemuksista, joten voin sanoa että jollakin tavalla ymmärrän mitä oot käymässä läpi, vaikka jokaisen tunteet ja elämä on tietenkin erilaisia. Vilin kuolemasta on loppujen lopuksi kuitenkin vielä lyhyt aika, kun kuukausia kuluu lisää pahin suru ja ikävä helpottaa, vaikka rakkaus ja kaikki ihanat muistot jääkin ikuisesti.
Tämä on sulle varmasti tosi raskasta aikaa, joten toivon sulle jaksamista ja voimia <3 selviät kyllä, kaikkien niiden ihanien muistojen voimalla ja sen rakkauden voimalla :) <3 anna itsellesi aikaa surra, kaikesta tapahtuneesta on kuitenkin vielä lyhyen aikaa.
Näinhän se on. Ensimmäiset pari viikkoa tapahtuneen jälkeen oli ehdottomasti pahimmat. Oli sellainen olo, että no mitäs nyt, ketä varten enää täällä olen? Vili oli aina jotenkin sellainen tukipilari, niin hölmöltä kun se kuulostaakin, mutta kun se on ollut tukena ja turvana aina sieltä lapsuudesta saakka. Siksi se menetys niin pahalta tuntuukin, olo on todella tyhjä. Todellakin yksi rankimmista kokemuksista tähän asti heittämällä.
VastaaPoistaHetkittäin tuntuu, että olotila helpottaa ja on välissä useitakin päiviä, että ajatukset on muualla, mutta sitten kun se aina iskee tajuntaan, niin se iskee ja kovaa. Tietenkään ihan jokaista itkua ei täällä blogissa tule raportoitua, kun yrittää keskittyä positiivisiin asioihin, mutta nyt on kyllä ollut taas sellaiset pari päivää, ettei muuta ole mietitty kuin elämän tyhjyyttä ilman koiraa...
Kiitos kauniista kommentista <3 Kyllä tää tästä. Pikkuhiljaa.
Tiedän tosi hyvin mitä tunnet. Vaikka itsellä on viime lokakuusta saakka ollut aikaa sulatella asiaa, silti edelleen vuodatan kyyneleitä tasaisin väliajoin sekä tunnen ahdistusta asiasta. Jopa siitä, että aikaa kuluu, melkein puoli vuotta jo mennyt ja silti tuntuu pahalta. Mutta työkaverini sanoi kivasti, että se vie aikansa, että ei ihmisenkään menetyksestä hetkessä pääse yli ja koira on ollut itselle kuitenkin rakas kumppani ja kaveri, joten kyllä se vähintään sen vuoden vie.
VastaaPoistaNyt sentään pystyy jo hieman muistelemaan niitä kivojakin juttuja, mutta yhtään kuvia tai videoita koirasta en ole vielä pystynyt katsomaan. Niidenkin aika tulee vielä :).
Aivan ihanaa tekstiä, voin samaistua täysin. Menetin juuri oman 14-vuotiaaksi koirani ennen joulua. Ikävä on vieläkin suunnaton!
VastaaPoistaItse taas olen katellut kuvia ja videoita ja kalenterinkin välissä on kuva sekä karvatupsu muistuttamassa pikkuisesta. Lisäksi äidin kanssa tulee jatkuvasti puhuttua tuntejakin Vilistä ja muisteltua kaikkia ihania juttuja mitä sen pienen kanssa tuli vuosien saatossa koettua. Tietenkin tällaiset jutut pitää asian todella tuoreena, mutta toisaalta taas en halua "päästää irti". En halua ajatella asiaa niin, että yrittäisin jotenkin elää ilman Viliä... Siksi kai se niin vaikeaa onkin.
VastaaPoistaKiitos. Ja osanottoni, se ikävä ei todellakaan katoa mihinkään :'(
VastaaPoistaKiitos samoin!
VastaaPoista