No choice should be made in desperation, or it wasn't a choice at all.

Facebook on viime päivinä muistutellut ahkerasti viiden vuoden takaisista "muistoista". Se oli niitä aikoja, kun olin aikalailla ensimmäisiä kertoja oikeasti takaisin jaloillani kesäisen eron jälkeen. Olin alkanut taas uudestaan käymään ulkona ja jopa hieman fiilistelemään sitä sinkkuutta. Mietin, ettei siinä vaiheessa ollut kiire uuteen suhteeseen, vaan oli hyvä hieman hengähtää ja opetella elämään taas yksin.

Noh, nyt on tosiaan hengähdetty ja opeteltu elämään yksin, viiden vuoden verran. Ehkä vähän liiankin hyvin. Ja onhan tässä viidessä vuodessa taas ehtinytkin tapahtua vaikka ja mitä, mutta pakko myöntää, etten ehkä tuolloin kuvitellut olevani tässä vaiheessa näiden vuosien jälkeen. Yli-itsenäinen ja kaikin puolin miehiin ja omiin valintoihin pettynyt 'ikisinkku', vai miten meitä kolmenkympin ylittäneitä yksineläjiä nyt sitten tässä vaiheessa kuvaillaankaan. 

Ei mutta olihan se yksi termi, jonka itsestäni joskus luin: vela-bloggaaja. En itseasiassa edes muista olenko koskaan asiasta minkään postauksen yhteydessä edes maininnut, mutta tosiaan kuten meistä kaikki, itsekin tykkään itseäni toisinaan googletella. Erityisesti sellaisissa tilanteissa, kun tähän verrattaen pieneen blogiin tulee yllättäen isoja kävijäpiikkejä, tai kun 'academia.edu'-sivusto ilmoittaa, että joku juuri googletti sinut ja päätyi profiiliisi (tämä on siis sivusto, jolla voi seurata ja jakaa erilaisia akateemisia julkaisuja itselle mielenkiintoisista aiheista, eikä mikään muu sivusto kyllä tällaisia ilmoituksia sähköpostiini tuo). Joka tapauksessa, näissä tilanteissa sitä usein näpyttelee googlen kenttään oman tai blogin nimen ja katsoo mitä tulokset antavat... noh, ei paljoa yleensä. En ole bloggaajana koskaan ollut mitenkään erityisen kärkkäitä mielipiteitä herättävä muutenkaan, mutta tosiaan vedin pari vuotta takaperin kyllä kahvit väärään kurkkuun, kun huomasin jonkun listanneen minut vauva.fi-palstalla mahdolliseksi "vela-bloggaajaksi". Jouduin tuolloin googlettamaan kyseisen termin tarkoituksen, ja kyllä, asia jäi vaivaamaan. 

Vela = vapaaehtoisesti lapseton. Jep. Enkä edelleen ymmärrä mitä tuo oikeasti tarkoittaa. Ymmärtäisin, jos olisin vaikkapa pitkässä parisuhteessa, ehkä jopa naimisissa, ja tässä tilassa myös todistetusti täysin lisääntymiskykyinen, mutta vapaaehtoisesti päättänyt olla hankkimatta niitä lapsia, vaikka edellytykset siihen olisivatkin. Mutta siis niin, miten kolmekymppinen sinkku on kenenkään ulkopuolisen pääteltävissä vapaaehtoisesti lapseton? Tai että olenko samalla myös vapaaehtoisesti parisuhteeton? Jotenkin tuo koko termi tukee mielestäni täysin absurdia ajatusta siitä, että tämä "vapaaehtoinen tila" olisi minä hetkenä hyvänsä muutettavissa, jos siltä vain tuntuu? Että enpä enää haluakaan olla sinkku tai lapseton, nyt vaan äkkiä mies ja eikun kerran kautta paksuksi. Wtf... 

Luulin pitkään myöhäisinä teinivuosinani olevani ikuisesti sinkku, koska en ikinä teinivuosinani kenenkään kanssa oikeasti seurustellut. Olihan niitä muutaman kuukauden mittaisia tapailuja ja epämääräisiä ihmettelyjä, mutta tasan yhden oikean suhteen olen läpikäynyt ja siinä viettänyt kuusi vuotta - kolme oikeasti onnellista, loput jotain sinne päin. Suhteen aikana kuitenkin muistan pyörtäneeni puheet ikisinkkuudesta ja todennut olevani ehdottomasti enemmän parisuhdeihminen, jos tällaista jakoa edes voi tehdä. Nykyään en enää edes halua sanoa mitään, uskon olevani hemmetin hyvin molempia, mikä on aika ideaali tilanne, mutta väitän olevani todella nihkeä siinä siirtymävaiheessa. Oli se kumpaan suuntaan tahansa, sitä tuttua ja turvallista on todella vaikea vaihtaa täysin päinvastaiseen.

Mutta todettakoon siis mitä? Ei, en ole vapaaehtoisesti lapseton. En ole sitä myöskään pakotetusti. Olen sitä mitä olen, koska tämä nyt vain sattuu olemaan elämäntilanteeni. Haluanko parisuhteen? Kyllä, jos hyvä kohdalle osuu, semi-kivaa seurustelua en missään nimessä. Haluanko lapsia? Kyllä, jos se parisuhdepuoli on kunnossa, muussa tapauksessa saa koira riittää. Selvensikö yhtään? En edes oikeastaan tiedä miksi näitä asioita täällä sen enempää availen, mutta kyllä se nyt on viime aikoina alkanut jo tuntua, kun kaikki ympärillä saa lapsia ja itselle kohdistuu lähinnä vain kysymyksiä, että eikö se ole aika ikävä olla yksin tuossa iässä, kohta tulee kiire..? No mitä helvettiä... asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Ja on mielestäni todella käsittämätöntä, että nämä kysymykset tulevat pääosin niiltä vanhemmilta ihmisiltä, joiden pitäisi elämänkokemuksella olla hemmetin paljon viisaampia asioiden suhteen.

Ei ole helppoa olla nainen nykyaikanakaan. Ehkä se oli ennen jopa helpompaa, kun ei tasa-arvosta ollut tietoakaan ja avioliitot oli lähinnä järjestettyjä. Tietyllä tapaa on hieman epäreilua, ettei biologia kehity samaa tahtia yhteiskunnan kanssa, vaan naisilla on edelleen turhankin tiukka deadline lisääntymisen suhteen, vaikka elinvuosia olisikin entistä enemmän loppupäässä jäljellä noin niinkuin elinikäindeksejä katsoen. Yhtä suomenruotsalaista miespuolista tuttuani lainaten "mies vanhenee kuin viini, nainen kuin maito". Niin kai se menee. Ja mitä parisuhteisiin tulee, ei tässä vaiheessa ole tuon asian suhteen enää kovin montaa mokaa varaa tehdä, jos minkäänlaisia haaveita jonkinlaisesta unelmien ydinperheestä on.

Että niin. Olen enemmän kuin onnellinen kaikkien lapsia saaneiden tai odottavien ystävieni ja sukulaisteni puolesta. On ihanaa, että ihmiset on löytäneet sen oman onnensa ja nauttivat elämäntilanteestaan täysillä. En vain aina ymmärrä, miksi tuo elämäntapa on yhtään sen parempi kuin se mitä itse elän? Välillä tuntuu, että ympäristön paine on se mikä pakottaa miettimään sitä oman onnellisuutensa pohjaa, vaikka olisikin yleisesti ottaen ihan tyytyväinen elämäänsä. Mielestäni se on kaikella tapaa todella väärin, etenkin kun kyse ei tosiaan aina ole vapaaehtoisuudesta. En ole ainut sinkku ystäväpiirissäni, enkä todella ainut, joka näiden samojen tuntemuksien kanssa painii. Ei meistä varmaan kukaan miettinyt parikymmentä vuotta takaperin elämäänsä juuri tällaiseksi kolmenkympin kynnyksellä, mutta onhan se tavallaan surullista olla yhteiskunnan näkökulmasta jollain tapaa epäonnistunut. Etenkään, kun näin ei ole.

Loppuun siis todettakoon, että olen täysin onnellinen elämäntilanteeseeni tällaisenaan juuri niin kauan kuin mitään parempaa ei ole tarjolla. Jos vapaaehtoinen sinkkuus ja lapsettomuus on vastakohta väkisin väännetylle parisuhteelle ja perheelle jonkun semi-kivan tyypin kanssa, olkoon sitten näin. Mieluummin katselen sitä oikeaa (jos sellaista edes on) nyt tässä vaiheessa rauhassa, kuin riitelen huoltajuudesta muutaman kymmenen vuoden päästä täysin epäsopivan kumppanin kanssa. 

(Tekstikuvat kirjasta 'It's not me, It's you' by Mhairi McFarlane.)